Suomessa on yhdistyksiä, jotka toimivat säännöllisesti mutta jotka eivät tee perustarkoituksensa mukaista toimintaa. Yhdistyksiä ylläpidetään, koska niitä pyörittävät vastuulliset ihmiset, koska yhdistysten odotetaan ja oletetaan toimivan, koska kukaan ei kehtaa esittää niiden lakkauttamista ja koska yhdistyksellä on riittävästi varoja toimintaan. Kukaan ei kehtaa näiden yhdistysten osalta esittää kysymystä: Miksi olemme olemassa, vaikka emme toimi perustarkoituksen mukaisesti.
Yhdistyksen lakkauttaminen on aina kipeä päätös järjestöaktiiveille. Yleensä yhdistys lakkautetaan, jos se on menettänyt täysin merkityksensä, jos siltä loppuvat varat, jos se ajautuu maksuvaikeuksiin tai jos yhdistykselle ei löydetä enää puheenjohtajaa ja hallituksen jäseniä. Kiusallisen usein näissäkin tilanteissa yhdistys jätetään lepäämään, vaikka se ei enää toimikaan. Kunniallisempaa olisi lakkauttaa yhdistys, jos sen toimintaedellytykset ovat hävinneet. Jos toiminnan mahdollisuudet syntyvät uudelleen, uuden yhdistyksen perustaminen on Suomessa poikkeuksellisen helppoa.
Antti-Veikko Perheentupa lausui aikanaan tärkeän totuuden organisaatioiden toiminnasta. Vapaasti hänen sanomaansa tulkiten viesti oli, että organisaatiolle pitää suoda kunniallinen kuolema, kun organisaation elämä on päättynyt. Tämä viesti kannattaisi meidän järjestötoimijoiden pitää aina mielessä. Organisaatioilla on elinkaarensa. Jos se on tullut tiensä päähän, silloin organisaation pitää antaa nukkua pois eikä jättää sitä roikkumaan yhdistysrekisteriin. Vastikään Patentti- ja rekisterihallitus joutui poistamaan noin 30 000 yhdistystä yhdistysrekisteristä toimimattomuuden vuoksi.
Jos yhdistyksen lakkauttaminen on vaikeaa tilanteissa, joissa kaikki toiminnan mahdollisuudet ovat hävinneet, vielä vaikeampaa se on, kun toiminnan peruselementit ovat kasassa, mutta perustehtävä ei enää kiinnosta jäseniä. Jos aatteellisen tai yhteiskunnallisen yhdistyksen ainoaa toimintaa on teatteriretkien, pilkkikilpailujen tai yritysvierailujen järjestäminen, ollaan aika kaukana yhdistyksen perustarkoituksesta. Teatteriretkissä ei ole mitään pahaa, mutta niiden järjestäminen ei ole varsinaisesti yhteiskunnallis-poliittisen yhdistyksen tehtävä, jos muuta toimintaa ei käytännössä ole. Jos teatteriretki on lisä muuten aktiivisessa toiminnassa, tällaisen aktiviteetin voi ymmärtää.
Esille nostamaani huomioon on kaksi vastausta. Yhdistys paneutuu perustehtävänsä hoitamiseen ja miettii keinot, millä jäsenistö motivoidaan osallistumaan tähän toimintaa. Jos innovatiivisuutta puuttuu tai jos jäsenistö on täysin passiivista, silloin kannattaa vakavasti miettiä yhdistyksen olemassaolon mielekkyyttä. Teatteriretket voi järjestää luontevammin paikkakunnan kulttuuriyhdistys, tai jos sellaista ei ole, sen voi aina perustaa.
Suomessa on noin 100 000 yhdistystä, joista monissa on vaikeuksia löytää ihmisiä vastuutehtäviin. Ei ole mieltä pitää toiminnassa yhdistyksiä, jotka puuhaavat epäolennaista, koska eivät kehtaa olla toimimattakaan. Näihinkin yhdistyksiin tarvitaan puheenjohtajia ja sihteereitä ja he ovat pois niiltä yhdistyksiltä, joissa toiminta on aktiivista ja perustarkoituksen mukaista.
Aaro Harju
Tämä on Kansalaisyhteiskunnan verkkolehden 7.11.2017 pääkirjoitus.
