Kevättalvella 2021 Eila Järveläinen, 87, osallistui ensimmäistä kertaa taiteen etäopetukseen. Eila on saanut aiemminkin lisää ajatuksia ja vertaistukea omaan luovuuteensa erilaisilta kursseilta, kuten Kansalaisfoorumin kirjoitus- ja taidekursseilta.
– Se on myös itsensä etsimistä, Eila kuvaa syitään osallistumiseen.
– Tämä Luovien luovuuteen -kurssi on ollut sellainen alkuinnoittaja, ja se on pistänyt tekemään kaikenlaista. Ja sitten on vaan tullut halu uudestaan ja uudestaan, joka päivä jotakin. Kurssille piti hankkia väripapereita, ja niitä oli siinä pöydällä, ja ne ikään kuin sanoivat, että tee meistä jotain.
Esimerkiksi oman keittiön kaapista löytyvillä väreillä tehdyt maalaukset innostivat.
– Siinähän oli hyvin voimakasta mustikkaa ja mustaa viinimarjaa, joka helposti sitten valloitti ne paperit. Mutta siinä oli paljon hentoja värejä, ja sitten vastavaikutuksena sille aloin tehdä akryyliväreillä maalausta, joka sai nimen kukkameri.
Runous osana elämää
Vaikka verkkokurssi oli Eilan ensimmäinen, on taiteellinen itseilmaisu ollut aina merkittävä osa Eilan elämää. Kun alamme keskustella runouden merkityksestä, Eilan mietteliäs katse ja hymy kertovat, että vaikka runot ovat monessa käänteessä olleet surun ja ahdistuksen purkautumiskeino, ne ovat ennen kaikkea elämäniloa. Työura sosiaali- ja terveysalalla tarjosi hetkittäin mahdollisuuksia tuoda omaa luovuutta esiin myös työssä.
– Runot alkoivat kertomaan, mitä minulle kuuluu. Se oli selviytymiskeino. Olen ollut ujo ja ahdistunut pieni ihminen, joka on löytänyt itsensä vasta kahdeksankymppisenä.
Kuvallinen ilmaisu ja maalaaminen ovat tulleet mukaan viimeisen parinkymmenen vuoden aikana.
– Ne kuvat on alkaneet syntyä myös tarpeeseen reagoida jotenkin siihen tilanteeseen missä on, ja piirtää sitä mitä nyt aina syntyykin. En osaa tehdä hienoja ihmiskuvia mallin mukaan, mutta se mikä tulee sisältä, se on omasta mielestä useinmiten hyvää. Minun on hirveän vaikea muuttaa runojen tekstiä, koska koen, että olen jotenkin saanut sen.
Myös verkkokurssilla Eilalle on ollut merkityksellistä muiden toiminnan havainnointi.
– Sitä vähän katselee, että mitä toiset tekee, ja saattaa sieltä saada jonkun idean, että sillä on sellainen merkitys. Ja sitten sulattaa sen siihen omaansa, mutta ei niin kuin lähde matkimaan.
Taide on tehty jaettavaksi
Koululaisen siniseen vihkoon raapustelluista runoista ja vuoropuheluista alkanut kirjoittaminen on päätynyt myös kansien väliin viimeisen vuosikymmenen aikana. Helmet toisille jää (2012) ja Omaishoitajan ohdakkeita ja Lesken lehtiä (2018) -teosten lisäksi Eilan luonnonmateriaaleista tehtyjä hahmoja peikoista Pyhään perheeseen on ollut näyttelyissä Helsingin kirjastoissa.
Vaikka Eila tekee taidetta omien sanojensa mukaan ”itsekeskeisesti”, hän kuitenkin ajattelee, että teokset on tehty myös muille esitettäviksi.
– Kuva tarvitsee katsojansa, ja runo lukijansa.
”Ilo kuplii, kevät herää.” – Eila Järveläinen
Eila Järveläistä haastatteli mediakasvattaja Raisa Laukkanen.
