Professori Laura Kolbe piti viime Kansalaistoimijoiden aamiaistapaamisessa äärimmäisen kiinnostavan alustuksen kaupunkikulttuurista ja siihen vahvasti liittyvästä kansalaisuuden käsitteestä. Hänen alustuksensa keskittyi Eurooppaan ja Suomeen, mutta siinä oli viittauksia myös Yhdysvaltoihin, Australiaan, Venäjälle ja Aasiaan. Alustus laittoi jälleen miettimään kansalaisuus-käsitteen erilaista sisältöä Suomessa ja muualla Euroopassa ja syitä siihen.
Eurooppalaisessa kansalaisuus-käsitteessä on vahva juonne sanaan porvari eli kaupungin asukas. Suomessa kantasanana on kansa. Tämä on lyönyt leimansa suomalaiseen kansalaisuus-käsitteeseen läpi historian. Kansa miellettiin meillä geneettisesti, kielellisesti ja kulttuurisesti homogeeniseksi ihmisryhmäksi, jolla oli samat arvot, ihanteet, normit, sosiaaliset koodit sekä yhteisen identiteetti ja käyttäytymismallit. Maan johtajat tietoisesti loivat tätä käsitystä ja ylläpitivät sitä, koska se palveli heidän valtapyrkimyksiään. Tämä on toki kärjistys, mutta kuvaa kansa-käsitteen syvintä olemusta Suomessa.
Suomalaisen kansa-käsitteen poikkeamia, kuriositeetteja, olivat saamelaiset, ruotsinkieliset, ortodoksit ja harvat maahanmuuttajat, kuten tataarit. Saamelaiset ajettiin Lapin perukoille ja riistettiin heidän vanhat asuinmaansa. Ruotsinkieliset olivat todellisesti maan ainoaa eliittiä 1700- ja 1800-luvulla, ei siis kansaa, tai rannikon kalastajia, outoja vesillä eläjiä. Ortodokseja pidettiin vääräuskoisina ja puoliryssinä. Tataarit olivat helsinkiläisiä kauppiaita, joiden olemassaoloa Helsingin ulkopuolella ei edes tunnettu. Yhtenäisen kansan eli rahvaan mielikuvaa oli helppo luoda ja ylläpitää.
Kansa ja kansalainen liittyvät Suomessa agraariseen kulttuurihistoriaan ja perintöön, kun kansalaisuus eurooppalaisessa perinnössä liittyy kaupunkilaisuuteen. Maaseutu on aina edustanut konservatismia, pysyviä arvoja, mutta kaupunki modernismia, liberaaleja arvoja ja avarakatseisuutta. Tästä perinnöstä kumpuaa suomalaisen kansalaisuus-käsitteen mielenmaisema. Se on vaikuttanut vahvasti koko kansalaisuus-käsitteen sisältöön ja sen ilmentymiin.
Suomalaisessa kansalaisuus-käsitteessä on vahva juridinen ulottuvuus: Suomen valtion jäsenyys, äänioikeus ja vaalikelpoisuus. Siinä on myös vahva kulttuurinen perimä: yhtenäiskulttuurinen kansa, suomalaisuuden lipunkantajuus sekä arvoperinne nöyrästä alamaiskansasta, joka on tottunut elämään kuuliaisesti vahvan vallan alla. Suomalaisesta kansalaisuus-käsitteestä puuttuvat kaupunkilaisuuden peruselementit, jotka kumpuavat modernismista, vapaudesta, suvaitsevaisuudesta, moniarvoisuudesta ja jopa vallankumouksellisuudesta.
Toki suomalainen kansalaisuus-käsite on muuttunut viimeisten vuosikymmenten kuluessa. Perusjuuret ovat kuitenkin edelleen näkyvissä. Tämä on yksi historiallinen syy siihen, miksi meillä suomalaisilla on haasteellista olla ”oikeita” eurooppalaisia. Tämä leimaa myös keskustelua demokratiasta. Me luotamme edustukselliseen demokratiaan, jossa kansan valitsemat edustajat tekevät viisaita päätöksiä meidän puolestamme. Osallistuva demokratia ei tahdo saada ilmaa siipiensä alle. Me purnaamme, mutta haluamme todellisesti olla kuitenkin kuuliaisia alamaiskansalaisia, jotka ovat onnellisia, kun Sauli turvaa idänsuhteemme, kansanedustajat säätävät hyvät lait ja virkamiehet hoitavat hallintoasiat.
Aaro Harju
Tämä on Kansalaisyhteiskunnan verkkolehden 6.3.2017 pääkirjoitus.
