Kultaiset kahleet – tarua vai totta?

Heikki Pursiainen ja Klaus Kultti tutkivat raportissaan ”Kultaiset kahleet – 10 askelta kohti vapaampaa kansalaisyhteiskuntaa” kansalaisyhteiskunnan julkista rahoitusta Suomessa. Raportin on julkaissut ajatuspaja Libera. Kirjoittajat keskittyvät lähinnä kansalaisjärjestöjen rahoitukseen, mutta mukana on lyhyesti myös vapaa sivistystyö, kirkon rahoitus ja ammattiliittojen erityisasema.

Monet järjestöt toimivat kirjoittajien mukaan suureksi osaksi julkisella rahalla, ovat virastomaisesti hallinnoituja, tuottavat julkisia palveluja tai sen tapaisia, ovat sidoksissa julkiseen sektoriin tai politiikkaan ja ovat kaukana varsinaisesta vapaaehtoistyöstä. Järjestöt muistuttavat monella tavalla enemmän julkista sektoria kuin aitoja kansalaisjärjestöjä.

Kirjoittajien perusviesti on, että suomalainen kansalaisyhteiskunta ei ole vapaa, koska se on niin merkittävästi tuettua julkisista varoista. He eivät suoranaisesti väitä, että kansalaisyhteiskunta syö vallanpitäjien kädestä ja kulkee valtion talutusnuorassa, mutta antavat ymmärtää näin väistämättä käyvän.

Selvää on, että julkinen rahoitus hillitsee kumouksellisia ajatuksia ja katkaisee terävimmän kritiikin. Suomessa on kuitenkin käytössä yleisavustusmenettely, joka jättää järjestöille suuren autonomian toiminnan tekemisessä. Ministeriöt eivät sekaannu järjestöjen toimintaan tai määrittele sitä. Tämänkin kirjoittajat näkevät tosin jotenkin ongelmallisena. Menettely turvaa kuitenkin etäisyyden rahoittajan ja toimijan välillä ja varmistaa kansalaisyhteiskunnan vapautta Suomessa.

Voi perustellusti sanoa, että kansalaisyhteiskunta on Suomessa vapaa, vaikka sitä rahoitetaankin julkisista varoista. Toki rahoitus vaikuttaa alitajuisesti järjestöjohtajien ja järjestöjen hallinnon toimintaan, mutta tämä ei liene suurin ongelma suomalaisessa yhteiskunnassa. Sekin kannattaa tiedostaa, että Suomessa on rahoitettu valtion toimesta järjestöjä, jotka ovat pyrkineet kumoamaan suomalaisen yhteiskuntajärjestyksen. Tämä on kansainvälisesti aika harvinaista ja kertoo siitä, että monenlaista toimintaa tuetaan ja toimijoille jätetään toimintavapautta.

Kirjoittajien toinen keskeinen perusviesti on järjestöjen toiminnan byrokraattisuus ja tehottomuus. Tehostamisen varaa on varmasti ja hyvä julkinen tuki laiskistaa ja mahdollistaa myös puuhastelun. Tässä suhteessa järjestöjen kannattaa terästäytyä, koska julkinen tuki ei säily ikuisesti nykyisellä tasolla, jos julkisen talouden alijäämäisyys kasvaa entisestään. Rahapelien tuotolle on kysyntää muuallakin yhteiskunnassa. Meitä seurataan, ja mielenkiinto voi lisääntyä.

Kirjoittajat keskittyvät kauhistelemaan eräiden järjestöjen isoja valtionavustuksia ja sivuuttavat kokonaan sen, mitä tällä rahalla saadaan aikaan. He keskittyvät rahan määrään, ei toiminnan määrään tai laatuun. Taustalla paistaa kirjoittajien asenne, joka on lähtökohtaisesti kriittinen kansalaistoiminnan ja kansalaisyhteiskunnan julkiselle tukemiselle.

Erityisen ongelmallisena Pursiainen ja Kultti näkevät järjestöjen palvelutuotannon, joka kilpailee heidän mielestään epäreilusti yksityisten toimijoiden kanssa. Heidän päätelmänsä on, että jos palvelutuotanto on merkittävässä määrin julkisesti rahoitettua, sitä pitää kohdella julkisena palveluna. He näkevät ongelmia jopa järjestöjen omistamissa osakeyhtiöissä, vaikka näin on pyritty eriyttämään palvelutuotanto järjestötyöstä, jotta kirjoittajien epäilemiä ongelmia ei syntyisi. Palvelutuotannon osalta kirjoittajat huitovat ilmaan huonolla perehtyneisyydellä.

Pursiaisen ja Kultin mukaan järjestöjen julkinen rahoitus on betonoitu vakiintuneille rahansaajille. Tämä estää heidän mukaansa uusien ja spontaanien toimijoiden mahdollisuuden saada julkista rahoitusta toimintaansa. Tässä suhteessa kirjoittajat ovat oikeassa. Valtionavustuksista on tullut liian itsestään selvyyksiä monien järjestöjen kohdalla, ja uutta kansalaistoimintaa pitäisi tukea nykyistä enemmän.

Kirjoittajat kysyvät retorisesti: Tehdäänkö Suomessa mitään ilman julkista rahoitusta? Hyvä kysymys, jota meidän kaikkien on syytä pohtia.

Raportti on tervetullut puheenvuoro meille yhdenlaisessa (järjestö)kuplassa eläville. Se haastaa meitä miettimään toiminnan perimmäistä tarkoitusta ja julkisen tukemisen oikeutusta. Se kirittää meitä tehostamaan toimintaamme ja perustelemaan aikaisempaa paremmin, miksi kansalaistoimintaa ja kansalaisyhteiskuntaa rahoitetaan julkisista varoista. Samalla se haastaa meitä lisäämään yksityistä rahoitusta toimintaan. Tätä on hyvä harjoitella, koska näin hyvä julkinen tukeminen ei ole välttämättä itsestään selvyys ensi vuosikymmenellä.

Aaro Harju

Tämä on Kansalaisyhteiskunnan verkkolehden 5.6.2017 pääkirjoitus.

Lue koko verkkolehti Kansalaisyhteiskunta.fi-sivustolla.

Tilaa verkkolehti sähköpostiisi.

Jaa sivu:
Share on FacebookTweet about this on TwitterShare on LinkedInGoogle+Email to someone