Projektirahoitus on osa tämän päivän järjestötoiminnan rahoitusta. Rahoitus räjähti aivan uudelle tasolle Suomen liityttyä Euroopan unioniin. Meillä oli perinteisesti keskitytty järjestöjen tukemiseen yleisavustuksin, kun Euroopassa järjestörahoitus oli pääosin projektirahoitusta. EU:n myötä uusi käytäntö levisi myös Suomeen aivan uudessa laajuudessa. Yleisavustusten rinnalla tuli mitä erilaisinta projektirahoitusta.
Marcus Herz (2016) puhuu projektimarkkinoista. Hän tarkoittaa tällä sitä, että järjestöt toteuttavat projekteja toisensa perään. Henkilöstö hakee, toteuttaa ja tilittää yhtä aikaa eri projekteja. Määräaikaiset työntekijät siirtyvät projekteista toisiin. Samoin voi käydä myös osallistujien, kun järjestöjen hankkeita kohdennetaan samoille kohderyhmille. Markkina pyörii omalla logiikallaan.
”Projektihelvetillä” on hyvät ja huonot puolensa. Projektirahoitusta perustellaan kehittämispanostuksella. Järjestö saa projektirahoitusta jonkin uuden asian kehittämiseen, kokeilemiseen tai tulosten levittämiseen. Projektirahoitus taipuu myös yleisavustuksia herkemmin jonkin uuden asian tekemiseen. Se on joustavampi rahoitusmekanismi kuin yleisavustuskäytäntö.
Järjestöt toteuttavat projekteja, koska se antaa mahdollisuuden saada rahoitusta järjestön toimintaan. Se antaa myös mahdollisuuden kokeilla ja kehittää jotakin uutta. Periaatteessa saman asian voisi hoitaa myös yleisavustuksella, kuten ennen tehtiin. Nyt käytetään projektiapparaattia ja jaetaan osa rahoituksesta tätä kanavaa pitkin.
Projektirahoituksella on monia ongelmia. Yksi on mekanismin työläys. Henkilöstön aikaa menee paljon projektien keksimiseen, hakemiseen ja tilittämiseen. Usein työ menee täysin hukkaan, koska läheskään kaikki hakemukset eivät saa rahoitusta. Tämä aika on pois käytännön työstä järjestön tavoitteiden puolesta.
Tämä tiedetään järjestöissä, mutta hankkeita tehdään kahdesta syystä; rahoituksen toivossa ja yleisen paineen vuoksi. Yleinen mieliala on tänä päivänä sellainen, että jos järjestöllä ei ole meneillään vähintään yhtä projektia, se on jotenkin vanhanaikainen ja kehittämiskielteinen. Harva järjestöjohtaja uskaltaa todeta, että me emme lähde projektihelvettiin lainkaan mukaan vaan keskitymme perustoimintaan.
Toinen projektirahoituksen ongelma on hanketyöntekijöiden asema. Monet koulutetut nuoret ovat ajautuneet kierteeseen, jossa he kiertävät projektista toiseen eri järjestöissä. Väliin tulee aina katkoksia, koska projektit eivät aina jatku saumattomasti. Työura muodostuu sirpaleiseksi ja työuralla eteneminen vaikeutuu. Tämän on melkeinpä kohtuuton tilanne nuorten kannalta.
Kolmas ongelma on projektitulosten hyödyntäminen. Tuloksia voidaan hyödyntää järjestössä. Harvemmin ne sen laajemmalle leviävätkään. Liian usein käy niin, että projektitulokset mapitetaan hanketilityksiin, ja sinne ne unohtuvat. Tämä on valtavaa haaskaamista. Melkein uskaltaisi väittää, että projektimarkkinoiden hyöty niihin käytettyyn rahaan suhteutettuna on todella vaatimaton.
Päättely johtaa väistämättä kysymykseen: Miksi projektimarkkinoita jatketaan kiistanalaisista tuloksista huolimatta? Olisi kiva, jos joku osaisi vastata tähän. Minä en muuta vastausta keksi kuin että se on tämän ajan meininki. Projekteja tehdään, kun uskotaan hankemaiseen kehittämistyöhön ja toteutustapaan, vaikka kaikki tietävät, mikä todellisuus on. Kukaan ei tunnu kuitenkaan piittaavan. Ehkä me olemme länsimaissa liian vauraita, joten meillä on varaa tällaiseen. Järkevämminkin voisi menetellä.
Aaro Harju
Tämä on Kansalaisyhteiskunnan verkkolehden 30.3.2017 pääkirjoitus.
