Elämme eriskummallista aikaa, jossa kriisikuvasto suojavarusteineen on globaalia arkea, koronakilot ja etäsynttärit perussanastoa. Ihmiset ovat muuttuneet rintakuviksi, joilla on ontohko ääni ja ajoittain sumuinen ja nykivä olemus.
Olemme ottaneet etätekniikkaa käyttöön pikakelauksella, digiloikanneet pidättämällä henkeä ja hyppäämällä avantoon. Omalla kohdallani taide- ja ihmistyön siirtäminen lähikontaktista verkkoon on ollut ammatillisesti kiinnostavaa, mutta myös kuormittavaa. Etävälineiden haltuunoton kiivaimmassa vaiheessa kalustin öisin kaksiulotteista taloa siirtämällä esineitä telepaattisilla pikanäppäinkomennoilla.
Koronakevään aikana olemme Kansalaisfoorumissa vastanneet inhimillisen kohtaamisen kaipuuseen ja luovan itseilmaisun tarpeeseen Toinen tila -verkkoryhmillä. Olemme kokoontuneet yhteen työskentelemään monitaiteisesti ja purkamaan samalla poikkeustilan herättämiä tuntemuksia. Osana luovaa leikkiä olemme muun muassa maalanneet elintarvikkeilla, improvisoineet yhteistä liikettä ja sanoittaneet olotiloja runoiksi. Osallistujat itärajalta rannikolle ja Lapista Keski-Eurooppaan ovat kerran viikossa löytäneet tiensä bittiavaruuden halki kellumaan yhteiseen kuplaan, vaihtoehtoiseen tilaan oudon arjen keskellä.
Kosketuksia ruudun läpi
Nyt takana on pari kuukautta uudenlaista taidelähtöistä ohjaustyötä, ja etäläheisyyden luominen on ollut haasteineenkin innostavaa. Mahdollisuus online-kohtaamisiin on poikkeustilanteessa monen asian pelastus – ja muistuttaa samalla siitä, miten inhimillinen vuorovaikutus perustuu pääosin aistisuuteen ja intuitioon. Tunnelmalle herkistyminen tai empatian osoittaminen on helpompaa, kun on samassa fyysisessä tilassa.
Välillä illuusio läheisyydestä on vahva, silloin ruutu välillämme on ihonohut. Tämä ei kuitenkaan tapahdu automaattisesti. Aivan kuten lähikontaktissa, vastavuoroinen kohtaaminen verkossakin vaatii olemista tässä ja nyt. Sitä, että emme pyyhi silmillämme ja korvillamme asioiden ja olentojen yli vaan todella uskallamme asettua olemaan toisen kanssa.
Taiteen kieli – oli se kuvaa, ääntä, musiikkia, tekstiä tai liikettä – auttaa tätä luokse pysähtymistä antamalla keinoja jakaa omaa kokemusta, usein symboleiksi muuntautuneena. Kaikkea ei tarvitse edes sanoa ääneen, ja silti kokemus kannattelee: en ole yksin.
Luova mieli on joustava mieli
Kuluva aika koettelee. Yksi erakoituu tahtomattaan, toinen ei saa kotona hetken rauhaa. Kolmas potee syyllisyyttä huojennuksestaan, kun elämä hidastuu ja sosiaalinen hälinä taukoaa. Huoli toimeentulosta tai terveydestä painaa, kriisin päättymispäivästä ei ole tietoa.
Arkisista asioista ammennetaan nyt lohtua ja jatkuvuutta. Kuulun itsekin tyhjän hiivahyllyn ääressä huokaileviin lockdown-leipojiin. Ikkunalaudalla mullasta punkevat pavuntaimet tuntuvat tänä keväänä kannattelevan harteillaan koko ihmiskunnan tulevaisuutta.
Samalla tavalla kosketus taiteeseen, kokijana tai tekijänä, voi olla tietoinen osa arkea. Taiteen kieli jäsentää kaaosta ja kanavoi kuormittavia tunteita. Joskus yksikin lause, valokuva tai kehon asento muotoilee ahdistusmössöstä hahmon, jota on helpompi käsitellä.
Mielikuvitukselle tilan antaminen pitää yllä mielenterveyttä. Sisäavaruus on ääretön, vaikka arki olisi rajattua ja seinät hiipivät lähemmäs. Luova mieli on joustava ja selviytymiskykyinen. Se osaa kehittää vaihtoehtoisia tulevaisuuksia. Kyky kuvitella auttaa näkemään polkua eteenpäin silloinkin, kun edessä on jyrkkä ylämäki. Tai kun polku on paksun sumun peitossa kuten nyt. Luovuus kannattelee toivoa.
