Harvat asiat saavat minut toistuvasti miettimään, miksi taas tein tämän. Suklaalevyn kerralla syöminen on yksi niistä, elokuvien teko toinen. Väännän itseni niin solmulle, kun yritän kertoa tarinoita, että en sen jälkeen osaa kuvitella, että lähtisin leikkiin koskaan uudestaan. Kunnes taas löydän itseni samoista korkeuksista. Mielen korkeuksista siis, koska kyseessä on huikaiseva tunne. Se on kuin paha tapa, johon haksahtaa kerta toisensa jälkeen.
Ehkä juuri tämä pohdinta johti minut viimeisen elokuvani tekoon. Siis todella viimeisen, ei viimeisimmän. Minulla on ollut filminteossa aina sosiaalinen motivaatio: tämä on minun panokseni ymmärryksen ja empatian lisäämiseksi. Koin, että dokumenttielokuvalla voi olla suuri voima muuttaa katselijoiden näkökulmia, synnyttää ja muuttaa ajatuksia ja sitä kautta myös tekoja. Uskon näin edelleen.
Maaperän rakentamista
Jotain kuitenkin muuttui, kun perustin tyttöystäväni kanssa maatilan muutama vuosi sitten. Päätös pohjasi huoliimme ympäristön tilasta. Nyt käytämme uudistavan viljelyn keinoja tuottaaksemme parasta mahdollista ruokaa parhaalla mahdollisella tavalla tälle ympäristölle. Asuinseudullamme maaperän eroosio ja ylilaiduntaminen ovat normi. Viljelemällä erilaisin menetelmin haluan muuttaa tätä toimintatapaa ja -kulttuuria ja näyttää, miten tehokkaita nämä kyntö- ja ruiskutustavat oikeasti ovat.
Huomaan saman kunnianhimon maanviljelyssäni kuin elokuvanteossanikin: molempiin liittyy jokin suurempi päämäärä. Aikaa (ja tilaa) kun on rajallisesti, tulin kuitenkin siihen tulokseen, että olisi hankalaa toimia ammattimaisena maanviljelijänä ja elokuvantekijänä yhtä aikaa.
Tärkeää ja tärkeämpää
Näin heräsin taas miettimään, miksi teen elokuvia. Elokuvia, jotka muuttavat ajatuksia, jotka muuttavat tekoja. Kun miettii vallitsevaa ympäristöahdinkoa, tällainen työ on luultavasti tärkeämpää kuin koskaan. Samaan aikaan epäilen, onko elokuva tarpeeksi nopea media, saavuttaako se tarpeeksi ihmisiä, löytääkö dokumenttielokuva tiensä oman kuplan ulkopuolelle, onko se paras tapa käyttää aikaani.
Mutta samalla kun kylvän pinaattia ja nostan lehtikaalia, huomaan ajattelevani elokuvahistorian upeita merkkiteoksia. Kun katson ratsastusdokumenttia, päädyn miettimään, kuinka syvällä preeriaruohojen juuret kasvavat. Kun minulla joskus on vapaa-aikaa, kuvaan ruohosirkkoja vadelmapensaiden välissä ja nautin otosten editoimisesta pitkälle yöhön. Enpä siis taida olla valmis noin vain lopettamaan.
Teksti on käännös englanninkielestä, lue alkuperäinen juttu täältä.
Kirjoittaja opettaa Kansalaisfoorumin dokkaripajoissa. Lue lisää Pieter-Janista ja hänen työstään hänen verkkosivuiltaan.
